Huijasin!

Olen kamala äiti, täytyy tunnustaa. Meillä on runsaasti kuivattuja suppilovahveroita mutta hintsummin niitä syöviä perheenjäseniä. Tytär syö kanttarelleja mutta poika nyrpistää nenäänsä koko sienitouhulle. Harmittaa tehdä sieniruokia, joille puolet perheestä kääntää selkänsä, joten otin salakavalat konstit käyttöön. Jauhoin nimittäin muutaman litran suppiksia sauvasekoittimella hienoksi. Tilavuus tippui noin kolmeen desiin ja sienijauhe löysi kodin anopilta saadusta söpöstä kermapääläristä. Pääläri kököttää nyt hellannurkalla ja siitä on kätevää ropsaista muutama ruokalusikallinen sienijauhetta vähän ruokaan kuin ruokaan. Eikä kukaan huomaa mitään!

Tällainen huijausmentaliteetti kalvaa tietysti omatuntoa ja asia piti jotenkin hyvittää, että kamalan äidin identiteetti väistyis vähän. Päästin siksi pienet jauhopeukalot valloilleen ja julistin piparikauden avatuksi. Kaupasta löytyi - vihdoinkin - kananmunatonta pakastetaikinaa, joten leipomaan päästiin pian, kun taikinan ei tarvinnut maustua ja jähmettyä ensin yön yli. Pipareista tuli hyviä, lapset nauttivat leipomisesta ja tietysti siitä piparien syömisestä. Taikinaakin taisi sujahtaa suuhun muutama nokare.

Nyt lähden yrittelemään saaristolaisleivän leivontaa. Sitä leivon ihan muuten vaan, ilman sen kummempia identiteettikriisejä.

Jauhoa peukaloissa

Huh helpotusta. Kesän laiskottelin leivonnassa ja olin jo huolissani, herääkö ruisleivän juuri enää henkiin. Mutta heräsi se, kun peräti kolmen päivän ajan juttelin sille mukavia ja peittelin lämpimään uunin päälle, pellavaisen maatuskaliinan alle. Kohta leipä pääsee uuniin köllöttelemään ja pyhäinpäivän aamua meillä juhlistetaan omasta ruisleivästä leikatuilla siivuilla, joiden päälle pyyhkäistään reilu kerros voita. Siihen asti nimittäin kannattaa malttaa, että leipä tekeytyy mahdollisimman maistuvaksi. Jospa taas pääsisin kiinni talvirytmiin, jonka tahdissa syntyy kaksi leipää viikossa.

Mikä ilta!

Välillä tulee sellaisia hetkiä, jopa tunteja peräkkäin, että ajattelee elämän olevan yksinkertaisesti aika ihanaa. Eilinen ilta oli juuri sellainen, onnenhetkien kavalkadi.

Ensinnäkin, koska oli torstai, tarjoili keittiö meillä susheja. Keittiö oli nyt pistänyt parastaan, koska meillä oli mieluisia vieraita. Osa ruokapöydän ympärille istahtaneista ei syö raakaa kalaa, joten väsäsin myös heille sopivia versioita, joita minä ja lapset, lohinigirien ylimmät ystävät, katsottiin nokanvartta pitkin.

Meillä on melkein joka torstai tarjolla reilu satsi susheja, koska ne nyt sattuvat olemaan lasten mieliruokaa ja maistuvat minullekin. Perheen varttuneempi miesväki on aina torstaina harrastuksissaan ja inhoaa susheja, joten torstai on meille muille arjen ylellisyys ja herkuttelupäivä.

Ruokapöydästä riensin Musiikkitaloon, jossa Esa-Pekka Salonen johti RSO:ta ja hyvin johtikin. Illan solistina oli pianisti Robert Levin, hurmaava herrasmies, joka osasi ottaa yleisönsä. Beethoven pisti parastaan ja ystäväni totesikin, ettei Beethovenista noin yleensä tule mieleen ensimmäisenä "hyvä meininki" mutta eilen niin kävi. En ole todellakaan asiantuntija, mutta mietin, huomaako kapellimestarin erinomaisuuden siitä, että musiikki tuntuu olevan helppoa. Siis sillä tavalla, että soittajat näyttävät hengittävän musiikin kautta. Yleisölle päin musiikki tuntuu syntyvän ja syttyvän kuin itsestään, ilman ponnisteluja, vaikka hurjasta ammattitaidosta ja suurista harjoitusmääristä onkin kyse. Ja hikikin siellä lensi, ainakin Salosella. Konsertti oli joka tapauksessa puhdas nautinto.

Erityisen mukavaa oli se, että RSO:n konserteissa tapaan myös ystäviäni, joita näen muuten aivan liian harvoin. Vaikka väliajalla ei syntyjä syviä ehdikään keskustella, on joka tapauksessa tärkeää vaihtaa lämpimät halaukset ja päällimmäiset kuulumiset. Vietän arkisin niin erakkoelämää, että ystävien merkitys on kirkastunut ja heidän tapaamisensa aina ilo.

Konsertin jälkeen bussia odottaessani huomasin, että Ateneum on vielä hetken auki, samoin Schjerfbeckin näyttely. Illan kruunasi siis pikainen kierros museossa. Ehdin nähdä livenä muutaman kaikkien aikojen lempitauluni ja hämmästyä Schjerfbeckin taitavuudesta värien käyttäjänä. En ollut muistanut, miten erityisesti asetelmien väreistä löytyy sävyjä, joita en edes yritä nimetä. Vihreitä, punaisia ja sinisiä, joo. Katsokaa itse, sanat ei nyt riitä.

Helene Schjerfbeck Punaiset omenat

Bussissa kotimatkalla hymyilin kuin irvikissa, jalat tuskin hipoivat maata kun astelin nukkuvan kylän halki kotiin. Hiljentyneessä kodissa kesti kauan, ennen kuin uni tuli ja hymy hälveni. Hyvää mieltä riittää silti tällekin päivälle, kenties koko viikonlopun yli. Tänään muuten eskarilaiseni täyttää 6 vee. Hymyn aihetta siinäkin!

Mua tarkkaillaan

Kun istun lukemassa tutkimukseeni liittyvää teosta Imperial Eyes, minusta tuntuu, että kirjan nimen kuuluisi olla Cat's Eyes. Minua nimittäin tarkkaillaan. Kissa loikoo lampaantaljalla pirtin sohvalla, nostaa välillä päätään ja tuijottaa mua vaatekaapin peilin kautta talon toiseen päähän pikkukamariin saakka. Kun yritän ottaa salaisesta vilkaisusta kuvaa, häviää kissa kuvasta ajatusta nopeammin.

En oikein tiedä, ollako huvittunut, ahdistunut vai ei yhtään mitään. Jos vaikka keskittyisin siihen tutkimuskirjaani, kun juuri nyt ei kuulu mistään vaativa MIAU, jota en osaa vielä muutaman päivän tuttavuuden perusteella tulkita. Tai ehkä valitsen sen huvittuneena olemisen, sillä yhtenä tutkimukseni kysymyksenä on pohtia katseen kohteena olemista naiseuden ja iän kautta. Tässäpä olen sitä itse, katseen kohde. Kiitos, kissa, empiirisestä kokemuksesta.

Muuten olen sitä mieltä, että syyspäivä ilman kynttilöitä ja pesässä rätisevää tulta on onnellisuuden tuhlausta. Hyvä on, lisätään listaan vielä se kissa.

Kissamaisia kuulumisia ja syksyn lehtiä

Meillä on nyt Pekka, piirua vaille neljän kuukauden ikäinen kissanpentu. Suloinen, leikkisä ja ylpeänä (sekä erittäin helpottuneena) voin kehua myös uuden perheenjäsenemme hyviä käytöstapoja. Muutaman tunnin junamatka Pohjanmaalta uuteen kotiin oli täyttä h-vettiä, jos suoraan sanon, mutta sitten alkoi elämä sujua.
Miten noin pieni ja aivan uusiin olosuhteisiin joutunut lapsukainen voi heti osata käydä hiekkalaatikolla ja nukkua yönsä rauhallisesti omassa pedissään? Ruoka maistuu ja ulkoilu valjaissa sujuu vain hivenen valjaita protestoiden. Olin huolissani siitä, miten vapauteen ja maalaistalon elämään tottunut pentu ottaa vastaan kaupunkielämän, mutta pennun sopeutumiskyky on näköjään valtava. Tärkeintä näyttää olevan, että kaikki perheenjäsenet muistavat käydä aamulla ensimmäiseksi sanomassa Pekalle huomenta ja että ruokaa on tarjolla totuttuun aikaan. Niin ja uusi leluhiiri on ehdottoman tärkeä ilontuoja. En vielä onnistunut ottamaan kuvaa hiirellään leikkivästä Pekasta, vain sellaisia välähdyksenomaisia suttuisia otoksia. Niin nopeita ovat hiirileikin liikkeet. Tässä tallennettuna hieman rauhallisempi hetki pienokaisen elämästä.

Hiiri oli hyvä hankinta. Vielä eilen säpsähtelin vähän väliä farkkuni lahkeeseen yllättäen tarraavaa pientä kaveria mutta nyt hiiri saa osansa energiapyrähdyksistä. Ihana tuo kissa on, vähän vaivalloinen mutta kertakaikkiaan ihana.

Sunnuntaina, kun aurinko paistoi oikein sillä parhaimmalla syksyisellä tavallaan, kirkkaana ja kuulaana, nautiskelin vaahteranlehtien väreistä. Keksin tehdä lehdistä kranssin, joka syntyy vähistä aineksista kenen tahansa käsissä. Tarvitaan muutama Hesarin aukeama, jotka kieritetään ensin avoimeksi levitettyinä pitkäksi rullaksi. Rullan ympäri kiedotaan harvakseltaan ohutta rautalankaa, jolla rullan päät myös yhdistetään ympyräksi. Kerätään vaahteranlehtiä isot kimput ja aletaan asetella niitä sanomalehtiympyrän pinnalle kolmen lehden nippuina ja kierretään yksi kierros rautalankaa kiinnittämään lehdet paikoilleen. Sitten taas uusi kolmen lehden nippu ihan edellisten tyveen jne.

Lehtien kasvot kannattaa asetella samaan suuntaan ja värejäkin voi vähän miettiä. Voit tehdä kokonaan keltaisen tai punaisen kranssin tai sekoitella värejä kuten minun kranssissani. Omani lisäksi tein jo yhden kranssin naapurille mutta ihania värikkäitä lehtiä leijailee maahan koko ajan lisää. Pitäsikö tehdä köynnös oven yläpuolelle? Samanlainen kuin jouluksi tehdään havuista?

Aurinko ehti mennä pilvien taakse ennen kuin sain kranssin valmiiksi, joten kuvista tuli hieman sammuneita. Valmis kranssi ovessa ilahduttaa kuitenkin joka kerta ovesta kulkiessani, satoi tai paistoi, kuin pieni aurinko hehkuvine väreineen.

 

Kirppislöytö

Lopultakin kotini läheltä löytyy hyvä kirpputori, SPR:n Kontti. Siitä on hetkessä tullut lempparikauppani, kolmesta syystä. Ajatus kierrättämisestä ja ekologisuudesta nyt kuuluu olennaisesti kirppariostoksiin. Samoin se, että ostokset eivät paljon kukkaroa köyhdytä, mikä opiskelijalle on sangen tärkeä juttu. Kolmanneksi pidän tärkeänä sitä, että kirppis on nimenomaan SPR:n eli sinne kantamani roposet koituvat jonkun apua tarvitsevan hyväksi.

SPR kertoo, että Vantaan Kontti-myymälän tuotosta käytetään

50% ohjelmatyöhön SPR:n Helsingin ja Uudenmaan piirin alueella

25% katastrofirahaston kartuttamiseen

25% Kontti-ketjun kehittämiseen

Kontti-kirppikseltä löytää tarvitsemansa helposti, sillä astiat, kodintekstiilit ja vaatteet on sijoiteltu myymälään värien mukaan. Muutenkin paikalla vallitsee muista kirppareista poiketen kuri ja järjestys. Tietynlainen penkomisen riemu on pois mutta toisaalta etsimänsä asiat on todella helppo löytää. Kirjojakin löytyy runsaasti, samoin leluja ja (rumia) huonekaluja.

Omia ostoksiani ovat olleet mm. tinakulho, Fauna-lasiston kaksi kaunista pikaria, itselleni kesän suosikkimekko ja lapsille kumisaappaat, Marimekon kauppakassi ja teräksinen leivontakulho.

Kontti löytyy kaikista suurimmista kaupungeista ja jos muutkin myymälät ovat yhtä hyviä kuin Vantaan Kontti niin en voi kuin onnitella SPR:ää loistavasta konseptista. Loistavaa myymälöissä on sekin, että paikan päällä pakataan vaatepaaleja katastrofialueille lähetettäväksi. Lapsillekin konkretisoituu paalien pakkaamista seuratessa, että jossakin on oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä - ja että jokainen meistä voi auttaa. Vaikka tuomalla omia pieneksi jääneitä vaatteitaan keräykseen tai ostamalla sen tosi makeen poliisiauton sieltä Kontin leluhyllystä.

Vantaalta löytyy myös äskettäin avautunut Kierrätyskeskuksen suurmyymälä. Vierailun arvoinen paikka sekin, mutta Kontti vie kyllä kirkkaan voiton. Mukavia ostosretkiä teillekin!

Syksyn satoa

No niin, nyt se pakollinen kesä on käsitelty kunnialla ja päästään itse asiaan. Syksy on tullut! Viikonloppu oli aivan unelma. Sain saunoa ja uida kirpsakan viileässä järvessä. Löysin aivan uuden kanttarellipaikan ja kaksi valkohäntäpeuraakin sain metsäretkellä seuraksi. Toiselle sieniretkelle lähti seuraksi tyttäreni, josta on tullut tosi reipas metsässä liikkuja. Sieniä emme sanottavasti löytäneet mutta hankalia kallioisia reittejä ja auringon kypsyttämiä puolukoita ohimennen napsittavaksi löytyi senkin edestä. Pysähdyimme pienelle evästauolle kalliorantaisen järven vedenrajaan. Aurinko paistoi, viimeiset lumpeet kukkivat, kallio tuntui viileältä takamuksen alla. Oli aivan hiljaista. Onnea on niin monenlaista. Tuollaisissa hetkissä asuu minun oma onneni.

Toinen onni odotti meitä kotirappusilla, kun mökkireissulta palasimme. Serkkuni vaimoineen (Hih, hauska kirjoittaa noin. Avionni kun lasketaan heidän kohdallaan vielä päivissä eikä vuosissa. Kiitos vielä vuoden hauskimmista juhlista!) oli tuonut meille omenoita ja aarrearkun tai oikeastaan muovikassillisen oman puutarhansa satoa: purjoa, porkkanoita, punajuuria, kaalinkerän, muhkean valkosipulin, kesäkurpitsoita... Lisää tuollaisia tuliaisia!

Tämän päivän olen käyttänyt keittämällä omenahilloa. Koko omenamäärä ei mahdu soseena pakastimeen, joten kaivoin esille kaikki lasipurkkini ja keitin vanhanaikaisen ihanaa, melkein toffeemaista hilloa. Se sujui näin:
Lohko omenat ja poista siemenkodat. Kuoria ei tarvitse.
Täytä 10 l teräskattila kukkuroilleen omenalohkoilla. Lisää 0,5 l vettä. Kiehuta kannen alla 15 min.
Lisää 1-1,5 kg sokeria (alkuperäisessä ohjeessa 1,5-2 kg) ja soseuta sauvasekoittimella. Lisää pari halkaistua vaniljatankoa sekaan.
Laita kannella peitetty kattila 225-asteiseen uuniin kahdeksi tunniksi. Sekoita välillä.
Purkita kuumana tai pakasta.

Resepti lupaili kullankeltaista hilloa mutta minun hilloni muistuttaa enemmän tomaattisosetta, niin punertavaa siitä tuli. En poistanut vaniljatankoja vaan jätin ne vielä lisämakua antamaan muutamaan purkkiin. Kanelitangotkin olisivat olleet hyvä lisä. Kokonaisten tähtianisten lisäämistä jäin miettimään. Pitää kokeilla joskus. Valkoisen sokerin tilalla aion testata intiaanisokeria.

Omenoiden valmisteluun sain apua eskarilaiseltani, joka tänään oli toipilaana kotona. Omenapora istui pienen miehen käteen siinä missä akkukonekin. Pora kuin pora, kone kuin kone, taisi hän tuumia. Ja oli ihan oikeasti apuna.

Syksyn satoa olen kerännyt paitsi metsästä ja saanut ystäviltä myös poiminut omasta puutarhasta mökiltä. Jos teillä on hyvä resepti tomaatinraakileiden säilömiseksi, niin kertokaa kiitos. Tomaattini eivät millään ehdi kypsyä ennen syyshalloja. Otimme kokeeksi muutaman tertun sisälle kypsymään, mutta hieman olen epäileväinen.

Kesäkuulumisia

Kesä alkaa olla muisto vain, mukava sellainen. Lempivuodenaikani syksy on jo ihanasti aluillaan ja ensimmäiset kanttarellit ja mustat torvisienet kuivattu talven varalle. Mustikoita sain poimittua ihan mukavasti ja villivadelmiakin sankollisen verran. Naapurista olen saanut omenoita (Kiitos, Tiina!) ja pakastimessa on jo monta rasiaa omenasosetta. Se maistuu koko perheelle luonnonjogurtin kera aamiaispöydässä. Toivottavasti saan vielä jostakin omenoita lisää, muuten omenasoseesta tulee ylellisyystavaraa eikä arjen ilo.

Sateinen ja viileä kesä ei ollut ihan se paras lomailun kannalta mutta puutarhan kasvit siitä nauttivat. Ruusujen kukinta ylitti hurjimmatkin toiveet.
Syksyn blogikausi alkaa varovaisesti aivoja verrytellen paluulla kesän muistoihin ja ruusujen tuoksuun. Viivähdetään vielä hetki luonnon valossa ennen kynttiläkauden avajaisia.

Helenanruusun kukat tuoksuvat hunajalle.

Kurjenpolvet, akileijat, jättipoimulehdet, iirikset. Suloinen sekamelska.

Kirjoapteekkarinruusu ei ole ehkä hienostunein mutta hauska se on!

Laventeli talvehti jo toisen talven yli.

Ranskanruusu "Toscany" on hienostunut ja ylellisen ihana.

Paljon onnea vaan...

Ystäväperheen tytär täytti viime viikolla 18 vuotta. Sain ilon ja kunnian leipoa 40 juhlavieraalle kakun. Kaunis ja lahjakas nuori neito on vuosia soittanut selloa ja harrastuksen toivottiin näkyvän kakussakin. Päivänsankari itse oli toivonut suklaakakkua, joten kakku on suklaata pohjasta pintaan. Kokonaisuudessaan sain ujutetuksi tummaa suklaata leipomukseen 1,5 kg:n verran. Sellon kaulan katkaisua pehmentävät pihlajan, kielon ja neilikan kukat sekä jättipoimulehden ja mustaherukan lehdet.

On hienoa päästä kokeilemaan taitojaan ja tehdä jotakin, mitä ei ole ennen tehnyt, yrityksen, erehdyksen ja hurjan miettimisen kautta. En tykkää elää tiukan kaavan mukaan, enkä edes leipoa kakkua tarkasti ohjetta seuraten. Luovat ratkaisut, ne pitävät mielen virkeänä ja sopivasti jännitystä yllä niin leipoessa kuin elämässä ylipäätään.

Vielä kerran: Onnea, Naomi!

Kuva: Lasse Wuori

Tapahtuu tuomen alla...

Hellepäivä. Kaksi apurahahakemusta postissa, joten nyt on puutarhakahvien paikka. Kun istun kahvilla tässä...

...ja nojaan pääni vasten selustaa, näyttää tältä:

Ei hassumpaa. Kuka voi kirjoittaa syvällisiä, kun kepeys, heleä valo ja tuomen kukkien juovuttava tuoksu täyttävät tajunnan?

Villejä vihanneksia

Tapasin eilen työhöni liittyen näyttelijän, kirjailijan, vanhan viisaan naisen (ketään ei saa nykyään sanoa vanhaksi mutta tässä yhteydessä se on kunnioittava nimike, jota kyseinen henkilö kantaa ylpeästi). Keskustelimme syntyjä syviä hänen kirjoistaan mutta puutarha- ja ruokaihmisten puheet kiertyvät kummasti muuhunkin kuin tieteellisiin ulottuvuuksiin.

Puhuimme siis paljon myös voikukista, vuohenputkista, maitohorsmista ja nokkosesta. Ei, emme kironneet niitä ja vaihtaneet tehokkaimpia konstejamme niiden hävittämiseksi. Sen sijaan vaihdoimme reseptejä! Tai oikeastaan olin kyllä saavana osapuolena. Tämän Täti Vihreän villivihannestietoutta on vaikea ylittää. Hän keräsi ja käytti niitä jo kauan ennen kuin niistä tuli trendikkäitä, käsin aamukasteen aikana poimittuja huippuravintoloiden hienouksia.

Muistakaa siis tekin, että maitohorsma sopii mainiosti kalakeittoa maustamaan tai keitettäväksi parsan tavoin (tarjoa aina al dente). Siskonmakkarakeittoon sopivat pienet koivunlehdet, mutta niitä pitää olla paljon, että maku tulee tarpeeksi voimakkaana esiin. Vuohenputkea lisäämällä nokkoskeitosta tulee entistäkin maukkaampaa.

Ja ne voikukat! Seuralaiseni rekisteröi haaveksien auton ikkunasta kaikki keltaisina kirkuvat voikukkaniityt ja olisi varmasti pyytänyt pysäyttämään auton niiden keräämistä varten, jos olisi kehdannut. Huomasin vasta jälkikäteen harmitella, etten parkkeerannut autoa ruoankeruuretkeä varten. Oli muka kiire. Voikukan nupuista tulee friteeraamalla herkkujen herkkua. Aion kokeilla itse viikonloppuna. Lehtiä osaavat lapsetkin jo käydä poimimassa salaattiin rucolan kasvua odotellessa. Nyt on ylipäätään paras aika kerätä luonnon tarjoamat ilmaiset viherateriat niin pataan kuin pakastimeen, kun kaikki on nuorta ja tuoretta.

Kysyin seuralaiseltani, mistä hän alunperin oli saanut innostuksensa villivihanneksiin. Kaniineilta, kuului vastaus. Kaikkea kuuluu kokeilla, maistella, testata, ihan kaniinien esimerkin mukaan. Saman hän neuvoi pätevän elämässä yleensä. Utelias elää onnellisen elämän.

Helposti ajattelemme, että kaikki hyvä pitää ostaa ja maksaa siitä paljon. Eilisen keskustelun jälkeen tiedostin yhä selkeämmin, että ilmainen ei ole arvottoman synonyymi. Jos puntti vuohenputkea olisi tarjolla Stockan Herkun hyllyllä, olisiko se arvokkaampaa ja houkuttelevampaa kuin mökin pihasta poimittuna?

Tämä postaus kuuluisi kuvittaa teeman mukaisesti nokkosilla mutta en malta. Puutarha puskee mullasta niin upeita, ihan sinne suunnitelman kanssa istutettuja kaunokaisia. Niitä vähemmän suunniteltuja ruokalistan jatkeitakin on toki ilahduttavasti tarjolla. Makoisia maistiaisia suoraan takapihalta, olkaa hyvät!

ps. Edellisessä postauksessa mainittu siivoustapahtuma keräsi reippaasti yli sata osallistujaa ja roskasäkillisiä täyttyi hävettävän/ilahduttavan paljon, miten asiaa nyt katsookin. Sitä paitsi meillä oli kivaa. Yhteisöllisyydessä on voimaa!

 

Suosikkini, naapurin Stina-rouvalta saatu perinnelejike. Tack Stina!

Vielä päivä tai pari...

Munia ja pekonia

Kun aamulla hiippailen alakertaan, ajattelen ensimmäiseksi munia ja pekonia. Meillä ne eivät löydy jääkaapista vaan keittiön ikkunan takaa. Bacon and eggs, historiallinen narssilajike, avaa kohta nuppunsa. Butter ja eggs on jo kukassa, samoin Sophie's choice ja monet muut historialliset suosikkini. Yritän saada niistä parempia kuvia mutta kukkien kuvaaminen on vaikeaa, olen huomannut. Tai sitten kamerani on huono tai sitten joku ei ole lukenut käyttöohjetta.

Butter and Eggs

Joka tapauksessa, jos olet kiinnostunut vanhoista sipulikukkalajikkeista, vieraile ehdottomasti Villiniityssä. Siellä kannattaa käydä paitsi verkkokaupan kautta myös ihan livenä, sillä Villiniityn myymälä sijaitsee Loviisassa. Kaupungin nimen maininta kilkattaa kelloja paitsi puutarhaihmisten myös vanhoista taloista pitävien korvissa. Loviisan vanhoihin taloihin ja keväisiin puutarhoihin pääsee tutustumaan jälleen. Suosittelen lämpimästi! Edellisissä postauksissa on ainakin pari viime kesänä loviisalaisissa puutarhoissa otettua kuvaa. Selailen kuvakansioitani näin keväällä usein ja etsin ideoita omaan, vielä nuoreen puutarhaani, josta toivon mukaan muotoutuu edes lähellekään niin kaunis ja miljööseen sopiva kuin monessa loviisalaisessa kodissa on.

Valkovuokkoja ja viime keväisiä ruukkunarsisseja

Tänään marttaydistyksemme järjestää kylällämme ja lähialueilla siivoustalkoot. Mukaan tulee marttojen lisäksi partiolaisia, vanhempainyhdistyksen väkeä ja toivon mukaan muitakin alueen asukkaita. Yhdessä puuhaileminen tekee hyvää ja antaa arkeen iloa. Kuinkahan monta säkillistä roskia saamme kasaan kaupungin pois kuljetettavaksi?

Suosikkini kirjopikarililja aukaisee pian nuppunsa.

Vielä muutama päivä, niin tuomessa näkyy valkoista!

Terveisiä takapihalta

Meidän ulko-oveen voisi kesän ajaksi ripustaa kyltin: Tavoitettavissa takapihalla. Saisikohan saman sähköpostiin?

Vappupäivä kului haravoidessa, oksia silputessa, kevään etenemistä ihmetellessä. Ensimmäiset koivut vihertävät jo. Tuomi kasvattaa hiirenkorviaan ja kukannuppujaan hurjaa kyytiä. Eiliset kuvat ovat jo ihan vanhaa kamaa, vihreää on aamu aamulta runsaammin. Uskottava se on, kesä on aivan nurkan takana.

Sananlaskun mukaan mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin tärkeää. Kirjailija ja puutarhuri, viherturaajaksi itseään kutsuva Mari Mörö kehottaa rakastumaan multaan jo eläessään. Niin minä teen, ihan ilman toisten käskyjäkin. Lokakuulle asti aion olla onnellisesti ihan pihalla!