Mikä ilta!

Välillä tulee sellaisia hetkiä, jopa tunteja peräkkäin, että ajattelee elämän olevan yksinkertaisesti aika ihanaa. Eilinen ilta oli juuri sellainen, onnenhetkien kavalkadi.

Ensinnäkin, koska oli torstai, tarjoili keittiö meillä susheja. Keittiö oli nyt pistänyt parastaan, koska meillä oli mieluisia vieraita. Osa ruokapöydän ympärille istahtaneista ei syö raakaa kalaa, joten väsäsin myös heille sopivia versioita, joita minä ja lapset, lohinigirien ylimmät ystävät, katsottiin nokanvartta pitkin.

Meillä on melkein joka torstai tarjolla reilu satsi susheja, koska ne nyt sattuvat olemaan lasten mieliruokaa ja maistuvat minullekin. Perheen varttuneempi miesväki on aina torstaina harrastuksissaan ja inhoaa susheja, joten torstai on meille muille arjen ylellisyys ja herkuttelupäivä.

Ruokapöydästä riensin Musiikkitaloon, jossa Esa-Pekka Salonen johti RSO:ta ja hyvin johtikin. Illan solistina oli pianisti Robert Levin, hurmaava herrasmies, joka osasi ottaa yleisönsä. Beethoven pisti parastaan ja ystäväni totesikin, ettei Beethovenista noin yleensä tule mieleen ensimmäisenä "hyvä meininki" mutta eilen niin kävi. En ole todellakaan asiantuntija, mutta mietin, huomaako kapellimestarin erinomaisuuden siitä, että musiikki tuntuu olevan helppoa. Siis sillä tavalla, että soittajat näyttävät hengittävän musiikin kautta. Yleisölle päin musiikki tuntuu syntyvän ja syttyvän kuin itsestään, ilman ponnisteluja, vaikka hurjasta ammattitaidosta ja suurista harjoitusmääristä onkin kyse. Ja hikikin siellä lensi, ainakin Salosella. Konsertti oli joka tapauksessa puhdas nautinto.

Erityisen mukavaa oli se, että RSO:n konserteissa tapaan myös ystäviäni, joita näen muuten aivan liian harvoin. Vaikka väliajalla ei syntyjä syviä ehdikään keskustella, on joka tapauksessa tärkeää vaihtaa lämpimät halaukset ja päällimmäiset kuulumiset. Vietän arkisin niin erakkoelämää, että ystävien merkitys on kirkastunut ja heidän tapaamisensa aina ilo.

Konsertin jälkeen bussia odottaessani huomasin, että Ateneum on vielä hetken auki, samoin Schjerfbeckin näyttely. Illan kruunasi siis pikainen kierros museossa. Ehdin nähdä livenä muutaman kaikkien aikojen lempitauluni ja hämmästyä Schjerfbeckin taitavuudesta värien käyttäjänä. En ollut muistanut, miten erityisesti asetelmien väreistä löytyy sävyjä, joita en edes yritä nimetä. Vihreitä, punaisia ja sinisiä, joo. Katsokaa itse, sanat ei nyt riitä.

Helene Schjerfbeck Punaiset omenat

Bussissa kotimatkalla hymyilin kuin irvikissa, jalat tuskin hipoivat maata kun astelin nukkuvan kylän halki kotiin. Hiljentyneessä kodissa kesti kauan, ennen kuin uni tuli ja hymy hälveni. Hyvää mieltä riittää silti tällekin päivälle, kenties koko viikonlopun yli. Tänään muuten eskarilaiseni täyttää 6 vee. Hymyn aihetta siinäkin!