Mikä ilta!

Välillä tulee sellaisia hetkiä, jopa tunteja peräkkäin, että ajattelee elämän olevan yksinkertaisesti aika ihanaa. Eilinen ilta oli juuri sellainen, onnenhetkien kavalkadi.

Ensinnäkin, koska oli torstai, tarjoili keittiö meillä susheja. Keittiö oli nyt pistänyt parastaan, koska meillä oli mieluisia vieraita. Osa ruokapöydän ympärille istahtaneista ei syö raakaa kalaa, joten väsäsin myös heille sopivia versioita, joita minä ja lapset, lohinigirien ylimmät ystävät, katsottiin nokanvartta pitkin.

Meillä on melkein joka torstai tarjolla reilu satsi susheja, koska ne nyt sattuvat olemaan lasten mieliruokaa ja maistuvat minullekin. Perheen varttuneempi miesväki on aina torstaina harrastuksissaan ja inhoaa susheja, joten torstai on meille muille arjen ylellisyys ja herkuttelupäivä.

Ruokapöydästä riensin Musiikkitaloon, jossa Esa-Pekka Salonen johti RSO:ta ja hyvin johtikin. Illan solistina oli pianisti Robert Levin, hurmaava herrasmies, joka osasi ottaa yleisönsä. Beethoven pisti parastaan ja ystäväni totesikin, ettei Beethovenista noin yleensä tule mieleen ensimmäisenä "hyvä meininki" mutta eilen niin kävi. En ole todellakaan asiantuntija, mutta mietin, huomaako kapellimestarin erinomaisuuden siitä, että musiikki tuntuu olevan helppoa. Siis sillä tavalla, että soittajat näyttävät hengittävän musiikin kautta. Yleisölle päin musiikki tuntuu syntyvän ja syttyvän kuin itsestään, ilman ponnisteluja, vaikka hurjasta ammattitaidosta ja suurista harjoitusmääristä onkin kyse. Ja hikikin siellä lensi, ainakin Salosella. Konsertti oli joka tapauksessa puhdas nautinto.

Erityisen mukavaa oli se, että RSO:n konserteissa tapaan myös ystäviäni, joita näen muuten aivan liian harvoin. Vaikka väliajalla ei syntyjä syviä ehdikään keskustella, on joka tapauksessa tärkeää vaihtaa lämpimät halaukset ja päällimmäiset kuulumiset. Vietän arkisin niin erakkoelämää, että ystävien merkitys on kirkastunut ja heidän tapaamisensa aina ilo.

Konsertin jälkeen bussia odottaessani huomasin, että Ateneum on vielä hetken auki, samoin Schjerfbeckin näyttely. Illan kruunasi siis pikainen kierros museossa. Ehdin nähdä livenä muutaman kaikkien aikojen lempitauluni ja hämmästyä Schjerfbeckin taitavuudesta värien käyttäjänä. En ollut muistanut, miten erityisesti asetelmien väreistä löytyy sävyjä, joita en edes yritä nimetä. Vihreitä, punaisia ja sinisiä, joo. Katsokaa itse, sanat ei nyt riitä.

Helene Schjerfbeck Punaiset omenat

Bussissa kotimatkalla hymyilin kuin irvikissa, jalat tuskin hipoivat maata kun astelin nukkuvan kylän halki kotiin. Hiljentyneessä kodissa kesti kauan, ennen kuin uni tuli ja hymy hälveni. Hyvää mieltä riittää silti tällekin päivälle, kenties koko viikonlopun yli. Tänään muuten eskarilaiseni täyttää 6 vee. Hymyn aihetta siinäkin!

Mua tarkkaillaan

Kun istun lukemassa tutkimukseeni liittyvää teosta Imperial Eyes, minusta tuntuu, että kirjan nimen kuuluisi olla Cat's Eyes. Minua nimittäin tarkkaillaan. Kissa loikoo lampaantaljalla pirtin sohvalla, nostaa välillä päätään ja tuijottaa mua vaatekaapin peilin kautta talon toiseen päähän pikkukamariin saakka. Kun yritän ottaa salaisesta vilkaisusta kuvaa, häviää kissa kuvasta ajatusta nopeammin.

En oikein tiedä, ollako huvittunut, ahdistunut vai ei yhtään mitään. Jos vaikka keskittyisin siihen tutkimuskirjaani, kun juuri nyt ei kuulu mistään vaativa MIAU, jota en osaa vielä muutaman päivän tuttavuuden perusteella tulkita. Tai ehkä valitsen sen huvittuneena olemisen, sillä yhtenä tutkimukseni kysymyksenä on pohtia katseen kohteena olemista naiseuden ja iän kautta. Tässäpä olen sitä itse, katseen kohde. Kiitos, kissa, empiirisestä kokemuksesta.

Muuten olen sitä mieltä, että syyspäivä ilman kynttilöitä ja pesässä rätisevää tulta on onnellisuuden tuhlausta. Hyvä on, lisätään listaan vielä se kissa.

Kissamaisia kuulumisia ja syksyn lehtiä

Meillä on nyt Pekka, piirua vaille neljän kuukauden ikäinen kissanpentu. Suloinen, leikkisä ja ylpeänä (sekä erittäin helpottuneena) voin kehua myös uuden perheenjäsenemme hyviä käytöstapoja. Muutaman tunnin junamatka Pohjanmaalta uuteen kotiin oli täyttä h-vettiä, jos suoraan sanon, mutta sitten alkoi elämä sujua.
Miten noin pieni ja aivan uusiin olosuhteisiin joutunut lapsukainen voi heti osata käydä hiekkalaatikolla ja nukkua yönsä rauhallisesti omassa pedissään? Ruoka maistuu ja ulkoilu valjaissa sujuu vain hivenen valjaita protestoiden. Olin huolissani siitä, miten vapauteen ja maalaistalon elämään tottunut pentu ottaa vastaan kaupunkielämän, mutta pennun sopeutumiskyky on näköjään valtava. Tärkeintä näyttää olevan, että kaikki perheenjäsenet muistavat käydä aamulla ensimmäiseksi sanomassa Pekalle huomenta ja että ruokaa on tarjolla totuttuun aikaan. Niin ja uusi leluhiiri on ehdottoman tärkeä ilontuoja. En vielä onnistunut ottamaan kuvaa hiirellään leikkivästä Pekasta, vain sellaisia välähdyksenomaisia suttuisia otoksia. Niin nopeita ovat hiirileikin liikkeet. Tässä tallennettuna hieman rauhallisempi hetki pienokaisen elämästä.

Hiiri oli hyvä hankinta. Vielä eilen säpsähtelin vähän väliä farkkuni lahkeeseen yllättäen tarraavaa pientä kaveria mutta nyt hiiri saa osansa energiapyrähdyksistä. Ihana tuo kissa on, vähän vaivalloinen mutta kertakaikkiaan ihana.

Sunnuntaina, kun aurinko paistoi oikein sillä parhaimmalla syksyisellä tavallaan, kirkkaana ja kuulaana, nautiskelin vaahteranlehtien väreistä. Keksin tehdä lehdistä kranssin, joka syntyy vähistä aineksista kenen tahansa käsissä. Tarvitaan muutama Hesarin aukeama, jotka kieritetään ensin avoimeksi levitettyinä pitkäksi rullaksi. Rullan ympäri kiedotaan harvakseltaan ohutta rautalankaa, jolla rullan päät myös yhdistetään ympyräksi. Kerätään vaahteranlehtiä isot kimput ja aletaan asetella niitä sanomalehtiympyrän pinnalle kolmen lehden nippuina ja kierretään yksi kierros rautalankaa kiinnittämään lehdet paikoilleen. Sitten taas uusi kolmen lehden nippu ihan edellisten tyveen jne.

Lehtien kasvot kannattaa asetella samaan suuntaan ja värejäkin voi vähän miettiä. Voit tehdä kokonaan keltaisen tai punaisen kranssin tai sekoitella värejä kuten minun kranssissani. Omani lisäksi tein jo yhden kranssin naapurille mutta ihania värikkäitä lehtiä leijailee maahan koko ajan lisää. Pitäsikö tehdä köynnös oven yläpuolelle? Samanlainen kuin jouluksi tehdään havuista?

Aurinko ehti mennä pilvien taakse ennen kuin sain kranssin valmiiksi, joten kuvista tuli hieman sammuneita. Valmis kranssi ovessa ilahduttaa kuitenkin joka kerta ovesta kulkiessani, satoi tai paistoi, kuin pieni aurinko hehkuvine väreineen.