Viimeksi kuluneista viikoista valtaosa on kulunut mökillä, hiljaisuuden ja hämärän kätköissä. Keskipäivän valonhetket on kerätty visusti talteen. Aurinko on juuri ja juuri jaksanut kavuta koivikon ylimpien oksien tasalle ja hetken aikaa paistanut kuistille ja läikittänyt lattian lankuille valotaideteoksen.
Luin juuri Hesarin kolumnista, miten kala ei tajua mitä vesi on ennen kuin sätkii ongen koukussa, vedestä erillään. Havainnoivatkohan etelän maiden ihmiset valoa samalla tavalla kuin me, pimeän pohjolan kasvatit? Onko heille kuusen oksalla käväisevä tammikuinen valonsäde samanlainen ihme kuin minulle? Ovatko valo ja lämpö heille samaa kuin meille? Ja lienevätkö makeat omenat samaa kauriille ja peuroille kuin meille, joilta ne jäivät joulun yltäkylläisyyden keskellä syömättä ja kulhoon nahistumaan?
Paitsi valosta nautin myös uudesta alusta niin vuoden kuin monen muunkin asian suhteen. Kaikkea kivaa, josta ei vielä kannata laajemmin huudella, on kehitteillä. Käsityöprojektini uskallan kuitenkin paljastaa, vaikka sen juuri aloitin. Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty, joten eihän tämä ole enää kuin piirua vaille valmis, hartiahuivini nimittäin. Design karjalohjalaisen Veera Välimäen, joka niittää maailmanmainetta lan harrastajien parissa. Aivan uudella ja raikkaalla tavalla suunniteltuihin neuleisiin voit tutustua täällä ja täällä. Rainknitwearin suosikkimallin Color affection -huivin on kutonut muutama muukin, siis tuhannet, mutta sopii sitä minunkin yrittää. Eilen en päässyt vielä ohjeissa ensimmäistä riviä pidemmälle kun ymmärrys jo loppui, tänään kuvittelen eteneväni oikein eteenpäin. Onneksi mulla on apuna Pekka, joka tarkkailee neuloksen laatua ja langan kestävyyttä aina kun lintubongaukselta ehtii.
Meni muuten muutama tovi, että sain harmaan langan vyyhdeltä kerälle. Tuohon lankapalloon mahtuu 600 metriä merinovillaa, loput kaksi väriä ovat vielä kerimättä...
