Huijasin!

Olen kamala äiti, täytyy tunnustaa. Meillä on runsaasti kuivattuja suppilovahveroita mutta hintsummin niitä syöviä perheenjäseniä. Tytär syö kanttarelleja mutta poika nyrpistää nenäänsä koko sienitouhulle. Harmittaa tehdä sieniruokia, joille puolet perheestä kääntää selkänsä, joten otin salakavalat konstit käyttöön. Jauhoin nimittäin muutaman litran suppiksia sauvasekoittimella hienoksi. Tilavuus tippui noin kolmeen desiin ja sienijauhe löysi kodin anopilta saadusta söpöstä kermapääläristä. Pääläri kököttää nyt hellannurkalla ja siitä on kätevää ropsaista muutama ruokalusikallinen sienijauhetta vähän ruokaan kuin ruokaan. Eikä kukaan huomaa mitään!

Tällainen huijausmentaliteetti kalvaa tietysti omatuntoa ja asia piti jotenkin hyvittää, että kamalan äidin identiteetti väistyis vähän. Päästin siksi pienet jauhopeukalot valloilleen ja julistin piparikauden avatuksi. Kaupasta löytyi - vihdoinkin - kananmunatonta pakastetaikinaa, joten leipomaan päästiin pian, kun taikinan ei tarvinnut maustua ja jähmettyä ensin yön yli. Pipareista tuli hyviä, lapset nauttivat leipomisesta ja tietysti siitä piparien syömisestä. Taikinaakin taisi sujahtaa suuhun muutama nokare.

Nyt lähden yrittelemään saaristolaisleivän leivontaa. Sitä leivon ihan muuten vaan, ilman sen kummempia identiteettikriisejä.

Jauhoa peukaloissa

Huh helpotusta. Kesän laiskottelin leivonnassa ja olin jo huolissani, herääkö ruisleivän juuri enää henkiin. Mutta heräsi se, kun peräti kolmen päivän ajan juttelin sille mukavia ja peittelin lämpimään uunin päälle, pellavaisen maatuskaliinan alle. Kohta leipä pääsee uuniin köllöttelemään ja pyhäinpäivän aamua meillä juhlistetaan omasta ruisleivästä leikatuilla siivuilla, joiden päälle pyyhkäistään reilu kerros voita. Siihen asti nimittäin kannattaa malttaa, että leipä tekeytyy mahdollisimman maistuvaksi. Jospa taas pääsisin kiinni talvirytmiin, jonka tahdissa syntyy kaksi leipää viikossa.