Kuka täällä kävi?

Ei minusta lintubongaria taida tulla. Vaikka kuinka guuglettelen, en onnistu tunnistamaan takapihalla tänään käväissyttä vierasta. Osaatteko auttaa? Aika veikeen näköinen kaveri.

Edit. Tiklihän se. Ei edes erityisen harvinainen. No, hauska uusi tuttavuus kuitenkin. 

Sain muuten kevättalvella aloittamani hartiahuivin valmiiksi. Ja olen muuten aika ylpeä itsestäni. Kaunein neulomus, joka mun sormista on lähtenyt.

Klik

Tällaista kuuluu tänne päin maailmaa tällä kertaa. Nautin, iloitsen - ja jännitän ihan pirusti, osaanko. Minun vastuulleni kuuluu se, mitä tapahtuu kameran edessä ennen kuin kuuluu klik.

Vali vali

Oisko kellään lainata positiivisuusnappia, jonka avulla nämä viimeiset, viheliäiset pakkaspäivät saisi käännettyä kivaksi kokemukseksi? Multa ei nyt irtoa. Syksyllä niin idyllisenä alkanut pesien lämmitys ketuttaa vallan vietävästi. Hartiat ovat jumissa ja migreeni jyskyttää ties monettako päivää, kun alakerrassa on aivan liian kylmä kovien yöpakkasten jäljiltä. Olen raahannut tietokoneen yläkertaan, koska kangistun koneen ääressä istuessani muuten täysin. No, täältä vintistä en sitten muista käydä lisäämässä puita alakerran pesiin tarpeeksi usein ja vähäinenkin lämpö karkaa harakoille. Ihan hirveen huonosti siis asiat.
Haluan multaa ja mutaisia sormia! Haravoinnista kipeät hartiat vaihteeksi! Haluan raahata ruusupuskia paikasta toiseen, en halkoja! Haluan jopa pestä ikkunat!

Kevät tänne ja heti!

Onnea Elsa!

Noin vuosi sitten juhlittiin tämän typykän ristiäisiä. Kakku oli silloin keväänvihreä. Nyt halusin juhlistaa pienen tytön suurta päivää vaalenpunaisella unelmalla. Koska mummolan kyläkaupasta ei löytynyt edes sitä yhtä ainokaista kynttilää, sai suurin mahdollinen ruusu koristaa kakkua. Reilulle kahdellekymmenelle hengelle mitoitettu kakku hupeni lähes kokonaan kymmenen juhlijan kahvitellessa pienen tytön kunniaksi.
On se onni, että suvussa on vielä yksi tuommoinen ylisuloinen pikku tyyppi, jota tätikin saa nuuhkia ja pusutella. Nähdään taas pian, Elsa. Älä kasva liikaa sillä aikaa.

Valoa vain mä etsin...

Tuntuu talvelta. Elämä kulkee ainakin hitusen hitaammin. Aika mitataan pesien lämmittämisen mukaan ja pakkasmittaria lukemalla. Mitä enemmän mittari näyttää, sitä enemmän niitä kellon mittaamia hetkiä askareisiin tarvitaan. Viisi astetta tarkoittaa kahta pesällistä ja kolmea tuntia, 10 astetta vaatii kolme pesällistä ja tunteja ainakin neljä.
Viimeksi kuluneista viikoista valtaosa on kulunut mökillä, hiljaisuuden ja hämärän kätköissä. Keskipäivän valonhetket on kerätty visusti talteen. Aurinko on juuri ja juuri jaksanut kavuta koivikon ylimpien oksien tasalle ja hetken aikaa paistanut kuistille ja läikittänyt lattian lankuille valotaideteoksen.
Luin juuri Hesarin kolumnista, miten kala ei tajua mitä vesi on ennen kuin sätkii ongen koukussa, vedestä erillään. Havainnoivatkohan etelän maiden ihmiset valoa samalla tavalla kuin me, pimeän pohjolan kasvatit? Onko heille kuusen oksalla käväisevä tammikuinen valonsäde samanlainen ihme kuin minulle? Ovatko valo ja lämpö heille samaa kuin meille? Ja lienevätkö makeat omenat samaa kauriille ja peuroille kuin meille, joilta ne jäivät joulun yltäkylläisyyden keskellä syömättä ja kulhoon nahistumaan?

  

 

Paitsi valosta nautin myös uudesta alusta niin vuoden kuin monen muunkin asian suhteen. Kaikkea kivaa, josta ei vielä kannata laajemmin huudella, on kehitteillä. Käsityöprojektini uskallan kuitenkin paljastaa, vaikka sen juuri aloitin. Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty, joten eihän tämä ole enää kuin piirua vaille valmis, hartiahuivini nimittäin. Design karjalohjalaisen Veera Välimäen, joka niittää maailmanmainetta lan harrastajien parissa. Aivan uudella ja raikkaalla tavalla suunniteltuihin neuleisiin voit tutustua täällä ja täällä. Rainknitwearin suosikkimallin Color affection -huivin on kutonut muutama muukin, siis tuhannet, mutta sopii sitä minunkin yrittää. Eilen en päässyt vielä ohjeissa ensimmäistä riviä pidemmälle kun ymmärrys jo loppui, tänään kuvittelen eteneväni oikein eteenpäin. Onneksi mulla on apuna Pekka, joka tarkkailee neuloksen laatua ja langan kestävyyttä aina kun lintubongaukselta ehtii.
Meni muuten muutama tovi, että sain harmaan langan vyyhdeltä kerälle. Tuohon lankapalloon mahtuu 600 metriä merinovillaa, loput kaksi väriä ovat vielä kerimättä...

Huijasin!

Olen kamala äiti, täytyy tunnustaa. Meillä on runsaasti kuivattuja suppilovahveroita mutta hintsummin niitä syöviä perheenjäseniä. Tytär syö kanttarelleja mutta poika nyrpistää nenäänsä koko sienitouhulle. Harmittaa tehdä sieniruokia, joille puolet perheestä kääntää selkänsä, joten otin salakavalat konstit käyttöön. Jauhoin nimittäin muutaman litran suppiksia sauvasekoittimella hienoksi. Tilavuus tippui noin kolmeen desiin ja sienijauhe löysi kodin anopilta saadusta söpöstä kermapääläristä. Pääläri kököttää nyt hellannurkalla ja siitä on kätevää ropsaista muutama ruokalusikallinen sienijauhetta vähän ruokaan kuin ruokaan. Eikä kukaan huomaa mitään!

Tällainen huijausmentaliteetti kalvaa tietysti omatuntoa ja asia piti jotenkin hyvittää, että kamalan äidin identiteetti väistyis vähän. Päästin siksi pienet jauhopeukalot valloilleen ja julistin piparikauden avatuksi. Kaupasta löytyi - vihdoinkin - kananmunatonta pakastetaikinaa, joten leipomaan päästiin pian, kun taikinan ei tarvinnut maustua ja jähmettyä ensin yön yli. Pipareista tuli hyviä, lapset nauttivat leipomisesta ja tietysti siitä piparien syömisestä. Taikinaakin taisi sujahtaa suuhun muutama nokare.

Nyt lähden yrittelemään saaristolaisleivän leivontaa. Sitä leivon ihan muuten vaan, ilman sen kummempia identiteettikriisejä.

Jauhoa peukaloissa

Huh helpotusta. Kesän laiskottelin leivonnassa ja olin jo huolissani, herääkö ruisleivän juuri enää henkiin. Mutta heräsi se, kun peräti kolmen päivän ajan juttelin sille mukavia ja peittelin lämpimään uunin päälle, pellavaisen maatuskaliinan alle. Kohta leipä pääsee uuniin köllöttelemään ja pyhäinpäivän aamua meillä juhlistetaan omasta ruisleivästä leikatuilla siivuilla, joiden päälle pyyhkäistään reilu kerros voita. Siihen asti nimittäin kannattaa malttaa, että leipä tekeytyy mahdollisimman maistuvaksi. Jospa taas pääsisin kiinni talvirytmiin, jonka tahdissa syntyy kaksi leipää viikossa.